Retroa Bingoilua, paluuta 70-luvulle!

Retroviikon teeman mukaisesti, Ylen slogania mukaillen, ”räjäytän pölyt pöksyistä” ja menen bingolle. Torstai on toivoa täynnä, katsotaan miten onnistaa.

Tuulisena ja myrskyisenä torstai-iltana bingoilemaan, kokeilemaan tuuria Italiassa 1500-luvulla kehitetyn onnenpelin parissa. Osallistun joulun alla paikallisen urheiluseuran järjestämälle ”pesisbingolle”. Samalla teen hyväntekeväisyysteon, koska tulot menevät paikallisen pesäpalloseuran toimintaan.

Bingo on minulle retroilua. Olin lapsena, noin 35 vuotta sitten, isoäitini kanssa bingolla. Menimme bingobussilla toiseen kylään. Bussimatka kesti lapsesta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Todellisuudessa matkaa oli vain toistakymmentä kilometriä. Mieleeni on jäänyt väentungos, puiset epämiellyttävät tuolit, venttilaput ja jännityksestä kihisevä tunnelma. Ennen bingolla saattoi saada jopa auton palkinnoksi.

Venttilaput olivat vaaleanpunaisia, sain aukoa luukkuja joissa oli korttipakan hahmoja. Pienillä sormilla nykersin niitä auki, onnistuin saamaan sokeripaketin. Olin pettynyt kun ei tullut lelua. Minulla oli oma bingolappu, sain hajabingon, mutta olin niin ujo, että en kehdannut mitään sanoa. Vieressäni istuva vanha mies patisti, että sano nyt tyttö jo se ”bingo”, hän oli jännännyt puolestani. Taisin saada muutaman kahvipaketin.

Näihin muistoihin vajonneena auon venttilappuni luukkuja illan bingotapahtumassa. Ei voittoa. Pöytäseura kertaa minulle bingon säännöt. Katselen ympärilleni täydessä salissa. Ikäjakauma kallistuu ikäihmisten puolelle, mutta seassa on nuoriakin. Luulen että bingoilu on katoavaa kansanperinnettä.

Peli alkaa. Numeroita luetellaan tiuhaan tahtiin. Aluksi saa olla tarkkana, että ennättää merkata kahta lappua samaan aikaan. Pikkuhiljaa tulee rutiini ja nopeasti homma alkaa sujua. Ensin pelataan hajabingoa, jossa pitää saada viisi numeroa samaan ruutuun. Seuraavana on yhden rivin, kahden rivin ja lopuksi koko ruutu.

Peli etenee, mutta voittoja ei tule. Kunnes tapahtuu jotain. Minulla on kahden rivin bingo. Huudan bingo, taas vähän ujona, ilmeisesti liian hiljaisella äänellä. Onneksi pöydässäni oleva vanhempi herra pelastaa tilanteen ja kuuluvalla äänellä sanoo, että täällä huudettiin bingo. Muuten tilanne olisi mennyt ohi. Kahden rivin bingolla saan palkinnoksi ruokakassin. Seuraavaksi saan jännätä, että tuleeko puuttuva numero 62, jolla olisin saanut kinkun. Mutta ei. Numeroa ei kuulu eikä näy ja kinkku menee toiseen taloon.

Mikä sitten on kokemukseni. Tapahtuma on ihan hauska ja sosiaaliselta merkitykseltään merkittävä pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ei toki ikäpolvelleni, mutta vanhemmille ihmisille. Tuotto menee hyvään tarkoitukseen ja saahan siitä parin tunnin ajaksi jännitystä elämään. Ensi viikolla on vielä bingopäivä, ei sitä tiedä, vaikka bingokärpäsen puraisemana yritän vielä saada joulukinkun tällä erikoisella tavalla.

Kuinkahan moni on kulkenut tänään rintaliivit käsilaukussa?

Juu ei ne olleet mitkään varaliivit, enkä ole ollut viikonloppua rimpsalla, enkä ollut käynyt alusvaateostoksilla. En ollut myöskään aikonut polttaa niitä roviolla, merkiksi angstista, enkä muuten vaan halunnut kuljeksia paljasrintaisena pitkin kyliä. Olin ne aamulla pukenut kun lähdin kotoa, mutta illalla kun tulin takaisin rintaliivit oli käsilaukussa.

Mitäs muuta naisten käsilaukuista voi löytyä kuin rintaliivit? Tämmönen konservatiivinen ihminen kanniskelee ihan perusroinaa. Rintsikat, aurinkolasit tietysti, kukkaro ja jättisäkki xylitolipurukumia. Löysin myös viisi huulipunaa, joista yksi olikin ollut pidempään kadoksissa. Hakaneula kiinni superloninpalasessa, tiedä häntä sitten mihin tarkoitukseen, mutta kyllä hakaneulalla monesti pelastaa täpärän tilanteen. Tietysti siellä on myös avainnippu, puhelin ja hiuslakkaa (vain pieni pullo), dekkari, sekä puuteri. Lääkkeitä, terveyssiteitä, nahistunut vicks pastilli, banaani ja hiusharja. Hukassa ollut kaulakoru, sormikkaat, kuulakynä ja muistivihko. Eli ei mitään poikkeuksellista.

En kyllä yhtään ihmettele vaikka laukku välillä painaa kuin synti.

Miksi ihmeessä noin paljon tavaraa ja MISSÄ ihmeessä miehet kantaa kaikkea tuota pakollista mukana kuljetettavaa roinaa.?

Niin ja miksi minulla oli ne rintaliivit käsilaukussani? Ei, en ollut muistamaton mummo. Muistattehan, se mummo jolla oli avain hukassa ja sitä etsittiin mm. kahvipannusta, uunista jne, avainhan olikin mummon taskussa. Kyse ei nyt ollut muistamattomuudesta.

Kävin MRI-kuvauksessa ja siihen pitää riisua rintsikat ja pois lähtiessä en enää viitsinyt pukea niitä takaisin, joten tungin käsilaukkuun ja lähdin shoppaamaan. Lisäähän se vähän jännitysmomenttia elämään kun kaivaa kukkaroa laukusta ja sieltä pullahtaa rintaliivin kuppi näkösälle. Sehän voisi olla noloa, mutta onneksi minulle ei tänään niin käynyt. Eihän..

Ystävyydestä yllättyneenä

Perjantaina sain postissa paketin, joka yllätti minut totaalisesti. Ystävä oli tehnyt minulle lahjan ja olinkin täysin liikuttunut kun paketin avasin. Sieltä paljastui kaunis valokranssi, sekä pieni Positiivarit kirjanen, jonka on kuvittanut Anita Polkutie. Lahja tulee ilahduttamaan minua pitkään. Valokranssi luo valoa pimeyteen.

Kirjanen pääsee kulkemaan päiväkirjan matkassa. Voin sen ottaa esille kun tarvitsen rohkaisevia sanoja.

Jäin miettimään sitä miten ihanaa oli saada paketti postissa. Sitä yllättyy, koska ei osannut odottaa lahjaa. Paketin sisältö ilahdutti ja sai aikaan varsinaisen tunneryöpyn. Se että saa postia, muutakin kuin laskuja. Kirjeen, kortin, tai paketin on nykyään harvinaisempaa. Olemmeko niin kiireisiä, ettei ennätä muistaa läheistä tai ystävää näin hienolla tavalla. Tällainen muistaminen on niin harvinaista ja tekeekin siitä ainutlaatuista, että se saa jopa herkistymään.

Kiitos Ystävä.

Toisenlainen viikonloppu: valmistaudun maanantain tutkimukseen eli ohutsuolen magneettikuvaukseen.

Se on sitten tällainen viikonloppu kalenterissa, vaihtelu virkistää. Toisena rokkikonserttia ja toisena suolen tyhjennystä. Eli maanantaina minulla on ohutsuolen MRI ja se tietää kevennettyä ruokavaliota, sekä tyhjennystä viikonloppuna.

Oikeastaan nuo tyhjennykset alkais jo riittää. Tämä on kolmas puolen vuoden sisällä ja ne ei ole mitään helppoja. Kun on huonolla ruokavaliolla niin tuntuu että nääntyy. Toki ei niitä pelätä tarvitse, ne on epämiellyttäviä mutta aikuinen ihminen kestää kyllä.

Helpottaa tietää, että on vain MRI eikä tähystys. Minulle on yritetty tehdä kaksi tähystystä sen jälkeen kun löydettiin paksuuntuma ohutsuolesta. Molemmat ovat epäonnistuneet. Vaikka jälkimmäisessä minut humautettiin, eli en juurikaan tiennyt toimenpiteestä, ei ohutsuoleen päästy. Eli kukaan ei tiedä miltä ohutsuoleni näyttää. Paksuuntumasta on saatu koepalat ja tiedetään, että kyseessä ei ole pahanlaatuinen löydös.

Nyt on tarkoitus kuvantaa ohutsuoli MRI:llä ja saada tarkka tieto koko suolesta. Ensi viikolla lääkäri soittaa ja kertoo vastaukset, sekä jatkosuunnitelmat.

Tyhjennyksistä sen verran, että niissähän ruokavalio kevennetään, mitä minun ei nyt tarvitse tehdä, kun ruokavalioni on jo kevyt. Tutkimusta edeltävänä päivänä otetaan tyhjennysaine, tällä kertaa tabletti, ja juodaan paljon nesteitä. Siinä se, WC kannattaa olla lähellä. Sunnuntaihin saakka voin toimia ihan normaalisti. Onneksi tutkimus on maanantaina aamusta, se on sitten nopeasti ohi. Tai no, minun tulee varata itse tutkimukseen aikaa reilut kaksi tuntia.

MRI tutkimuksessa

mennään makaamaan tutkimuspöydälle. Juon tutkimusta ennen suolen täyttävän nesteen. Minulle laitetaan kanyyli ja siitä menee laskimoon sekä suolta lamaava aine, että magneettitehosteainetta. Lavetti kulkee magneettiputkeen ja tutkimuksen aikana pitää olla paikallaan. Minulla on soittokello, jolla voin tarvittaessa kutsua hoitajan paikalle. Kuvauslaitteesta kuuluu lonksottava ääni, mutta tuubissa saa kuunnella musiikkia kuulokkeista, joten ei meteli häiritse. Minua on kuvattu milloin selästä, tai niskasta ja olen jopa nukahtanut toimenpiteen aikana. Eli ei kummoinen juttu se.

Tutkimus ei ole mitenkään jännittävä, eikä sitä tarvitse hermoilla etukäteen. Se ei satu, eikä siinä ole epämiellyttäviä elementtejä. Ahtaan paikan kammosta kärsivän kannattaa kertoa etukäteen ongelmasta. Vaikeus liittyy lähinnä siihen liikkumattomuuteen. Itse kärsin voimakkaista kivuista alaselässä, niin joskus ollut ongelmaa sen suhteen. Kannattaa asetella itsensä hyvin tutkimuspöydälle ja hoitaja antaa tyynyjä tueksi, näin saa hyvän asennon ja jaksaa makoilla.

Minulle tulee myös vähän vilu laitteessa, koska siellä ei ole lämmin. Eli pukeudun lämpimästi. Varaan mukavat housut, villasukat ja lämpimän paidan, joissa ei mitään metallia. Tosin nyt lapussani luki, että minut puetaan sairaalavaatteisiin. Tiedä sitten saanko käyttää omia. Hoitajalta saa myös viltin, se kannattaa pyytää heti. Ikävä jos joutuu keskeyttää toimenpide sen takia, että alkaa täristä kylmän takia. Itse olen kyllä aina sinnitellyt paikallani ilman taukoja, mutta tähän saakka olen pisimpään ollut tunnin ja nyt pitää jaksaa pari tuntia.

No se näistä, minulla oli haaveena huomiselle retkipäivä erästelyn merkeissä. Makkaranpaistoa nuotiolla, mutta nyt taitaa makkarat jäädä paistamatta.

Hyvää viikonloppua.

Ajatuksia työstä

Olen vuosien saatossa usein painiskellut tilanteessa, jossa olen joutunut miettimään, ”voinkohan enää palata töihin”. Se on raskas ajatus varsinkin nuoremmalla iällä. Nyt siihen jo osaa vähän paremmin suhtautua.

Kun sairastaa pitäisi keskittyä siihen, että lepää ja hoitaa itseään. Ei niihin negatiivisiin ajatuksiin. Jos alkaa liikaa ajatella tulevaisuutta ja murehtia, eihän se mihinkään johda. Tai johtaa entistä huonompaan olotilaan. Ihan pahimpina aikoina, kun kivut eniten jyllää, yritän tietoisesti välttää ajattelemasta mitään negatiivista. Helpommin sanottu kuin tehty ja välillä toki tuntuu, että ei ole valoa tunnelin päässä. On sitä kuitenkin aina.

Kyllähän se työ on ihmiselle tärkeää ja minä olen läpi elämäni ollut hyvin työorientoitunut. Parhaimmillaan tai pahimmillaan minulla oli neljä työpaikkaa samanaikaisesti. No selvä se, ettei minulle vapaa-aikaa silloin jäänyt. Kyllä se kuitenkin niin on, että ihmiselle pitää riittää yksi työ, tai no kaksi korkeintaan. Nykyään koitan purkaa intoa harrastuspuolelle. Tämä kuulostaa hassulta, kun sen sanoo ihminen, joka ei juuri nyt voi tehdä paljoa mitään. Mutta tarkoitankin tavallisesti. Kyllähän tästäkin taas noustaan, kunhan saavat minut ensin leikattua.

Muistan kuinka nuorena oli todella vaikeaa kun sain selkärankareumadiagnoosin, ajattelin että koko elämä pysähtyy siihen. Nyt niitä diagnooseja on vaikka muille jakaa, enkä koe millään lailla että elämäni pysähtyy. Tavallaan tulee hyvinkin neutraali suhtautumistapa, "tää on taas tätä", mutta tästä vaan mennään eteenpäin. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia.

En toki voi väittää etteikö välillä tuntuisi pahalta. No enhän olisi ihminen ensinkään, jos ei vaikea sairaus hetkauttaisi minua suuntaan eikä toiseen. Tottahan toki. Siihen murheeseen ei vain voi jäädä, eikä saakkaan jäädä. Suru pitää surra kun sen aika on, mutta surun ei saa antaa pesiytyä. Itse koitan iloita pienistä asioista ja voin sanoa, että osaan sen tehdä aidosti.

Viime päivinä olen miettinyt vähän enemmän sitä, että voinko vielä palata töihin. On sitäkin ajatusta käsiteltävä. Lopputulema on kuitenkin se, että enhän voi tietää. Eikä sitä tiedä kukaan muukaan. Aika näyttää ja ainoa asia mitä voin tehdä, on toivoa että kaikki menee hyvin. Turha etukäteen murehtia.

Löysin hyvän sivuston ja haluan jakaa sitä muillekkin. Eli Takaisin toimeen sivustolta löytyy paljon tietoa sekä työntekijälle että työnantajalle. Sivulla on paljon hyviä tarinoita ja käytännön vinkkejä. Sekä kattavat tietopankit.

Ihanat pakkaspäivät ovat täällä

Olipa eilen ihana herätä kun oli NIIN paljon vähemmän kipuja. Eli sehän johtui siitä, että tiistaiaamuna pystyin pistää biologisen lääkkeen, flunssainen olo oli helpottanut. Biologisen lääkeen vaikutus alkaa vuorokaudessa ja elämä muuttuu huomattavasti helpommaksi.

Koska eilen oli ihana aurinkoinen pakkaspäivä laitoin ulkovaatteet päälle ja hain koirani. Käytännön syistä koirani asuu isällä. Voi sitä koiran iloa ja riemua kun pääsi tänne kanssani. Oltiin vaan yhdessä pihamaalla. Tiedän että koira olisi nauttinut suunnattomasti jos olisi päässyt metsään, mutta ainakaan vielä en tohtinut yksin lähteä. Jospa jonain päivänä. Yritin ottaa Helgasta useita kuvia. Vauhti oli niin päällä, että onnistuin saamaan yhden ainokaisen kuvan, jossa se vähän on paikallaan. Vauhtimimmi.

Tänään hyvä olo jatkuu ja aamun pilatesharjoitusten jälkeen aion nauttia tästä Ihanasta pakkaspäivästä.

Posliinisydän

Aamun kirjoitukseeni liittyen tein tänään sydänkaulakoruja.

Vaikka valmistan monenlaisia koruja, minulla näkee harvoin koruja. Silloin kun käytän koruja ovat ne hyvinkin yksinkertaisia. Toisen kaulakorun tein itselle ja toinen päätyy joululahjaksi. Posliinista valmistetut isot helmet olen solminut nahkanauhaan hyvin yksinkertaisesti. Yksinkertainen on kaunista.

Nämä isot kauniit posliinihelmet olivat oikeastaan sellaisia, että olisi ollut niiden pilaamista jos olisi samaan nauhaan laittanut muita helmiä. Vähemmän on enemmän.

Toivotan kaikille sydämellistä illanjatkoa takkatulen ääreltä.

Sydän pakahtuu

Usein illalla, juuri ennen nukahtamista, ajattelee niitä elämää suurempia asioita. Minulla monesti sydän pakahtuu kiitollisuuden tunteesta. Niin kävi eilenkin.

Monesti ajatukset kulkee rakkaisiin ihmisiin, läheisiin jotka auttavat pyytettömästi. Olenko muistanut kiittää heitä tarpeeksi. En, koska ei sitä voi tehdä. Niin paljon olen kiitollinen siitä kaikesta mitä tekevät puolestani. Joskus ne on pieniä tekoja, joskus isoja. Kaikki kuitenkin sellaisia mitä en pystyisi juuri nyt tehdä. Ja ennenkaikkea olen kiitollinen siitä, että he ovat elämässäni, olemassa ja rakastavat minua.

Sydän myös pakahtuu sen tunteen edessä, että olen itse olemassa, elossa. Mutta kenelle se kiitos kuuluu? Ja olen kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla on, miten hyvin asiani ovat kaikesta huolimatta. On lämmin katto pään päällä ja pehmeä vuode mihin illalla nukahtaa.

Olen myös kiitollinen luonnosta, jokaisesta päivästä..

Mietinkin eilen illalla, että mitä se kiitollisuus pohjimmiltaan on? Mielestäni se on rakkautta. Rakkautta elämää kohtaan. Olen onnekas että ympärilläni on niin paljon rakkautta. Olen myös onnekas että kykenen sen rakkauden näkemään. Olen onnekas että kykenen rakastamaan.

Rakkaus elämään kantaa.

Kansainvälinen miestenpäivä kera maailman käymäläpäivän

Ensin ajattelin että mitä ihmettä, onko tämä vitsi. Nimittäin se, että tänään on kansainvälinen miestenpäivä ja maailman käymäläpäivä. Miksi ihmeessä ne on samana päivänä? Ei ne kyllä oikein mitenkään toisiinsa liity. Mielestäni miehet ansaitsevat oman päivän, mutta kyllä tämä käymäläpäivän osuminen samalle päivälle tekee miestenpäivästä jonkinsortin vitsin. Tosi ikävää.

Kaikesta huolimatta kahta miestä onnittelin henkilökohtaisesti tästä päivästä, omaa siippaa ja isääni. Kaksi elämäni tärkeintä miestä.

Molemmissa päivissä on takana hirvittävän tärkeää asiaa. Miestenpäivässä miesten tasa-arvo, terveys ja hyvinvointi sekä arvostus. Käymäläpäivällä tuodaan huomiota sille tosiasialle, että kaikilla ei vielä ole käymälää ja lapsia kuolee tämän vuoksi ripulitauteihin.

Käymäläpäivän

kunniaksi pähkäilin, että miksi viivyttelin aikoinaan ideallani, kun olin ajatellut tehdä wc-kirjan. Joku muu ennätti sen tehdä. Tosin idealla mikä minulla on, sitä ei ole toteutettu, voin siis vielä haudutella ajatusta.

Huomasin myös, että Eino myrsky oli kaatanut ulkohyyskäni, mikä tosi harmillista vaikka tämä ei käytössä ole ollutkaan.

Kerron parista wc-reissustani. Niitähän riittää kaikilla ja osa varmasti hauskoja. Viime keväänä Schipholin lentokentällä Amsterdamissa kävin wc:ssä ja jälkeenpäin meinasin kuolla nauruun kun tajusin oman maalaisuuteni. Käsien kuivauslaite oli sellainen pyyhekuivatustelineen näköinen, jossa tuli ilma voimalla ja samalla syttyi sininen valo tähän laitteeseen. Pidin käsiä ihan väärässä kohdassa, siis tietenkin näiden lamppujen alla ja mielessäni ajattelin että voi kun täällä ollaan nykyaikaisia. Ovat jo ottaneet käyttöön tämän desifioivan valon. En asiaa kummemmin ajatellut, vaikka kädet vähän huonosti kuivuivat. Myöhemmin huomasin että joku toinen piti käsiään eri kohdassa ja tajusin että olin käyttänyt koko laitetta ihan väärin. Ensin minulla on NIIN desinfioituneet kädet ja toisessa hetkessä ne muuttuikin bakteeripesäksi. Voi helskutti, mutta kyllä minä nauroin itselleni makeasti.

Toinen tarina on klassinen. Tapahtui Kanarialla. Uudenvuoden baari-ilta ja wc:ssä oli käytävä. Kiitän vieläkin itseäni, että minulla oli ihan järkyttävän korkeakantaiset kengät jalassa, nimittäin wc:n lattialla oli 5cm sitä itseään. No minä kyllä pönttöön tähtäsin, mutta siellä olis ollut sama mihin sen ureansa olis laskenut. Pakko oli kuitenkina asia toimittaa, hätä oli niin kova. Arvata saattaa, että ne kengät lensi samantien roskikseen.

Niin Tamperetalon wc on ihan hieno, siellä kannattaa käydä ohikulkumatkalla vaikka ei olisi asiakaan. Naistenpuoli, miesten wc:stä en tiedä. Ihan vaan tiedoksi niille, jotka ovat saaneet kutsun linnanjuhliin. Että kyllä kelpaa hyyskässäkin sillä reissulla aikaa viettää.

Kaiken kaikkiaan, kyllähän se wc on ihan hirvittävän tärkeä paikka ihmiselle ja jokainen viettää elämästään siellä pitkät tovit. Enemmän se arvoa ansaitsee.

Onnea siis kaikki miehet ja wc:t. Olette päivänne ansainneet.

Eput, Scorpions ja flunssa

Minun piti kirjoittaa tänään omasta liikuntafilosofiastani, mutta ei se oikein napannutkaan kun olen pienessä flunssassa ja päätä särkenyt koko päivän. Kroppaa särkee muutenkin kuin vain myrskyn takia ja olo on rähjäinen. Liikunnasta kirjoittaminen tuntuikin sitten ihan pöljältä kun itse makaa sängyssä peitto leukaan saakka vedettynä, pää tahkeana ja tunnin välein pitää vaihtaa kuivaa paitaa ylle. Muutankin tarinaa ja kerron perjantain rokkikonsertista.

Perjantaina käytiin Seinäjoella katsomassa Scorpionsin keikka ja Eput toimi hienosti lämppärinä. Ihana nostalgiapaluu teinivuosiin. En oikein odottanut mitään, vaikka molempia olen paljon kuunnellut. Eppuja ollut livenä katsomassakin varmasti kymmenen kertaa. Nautin valtavasti ja Scorpions oli positiivinen yllätys. Energinen keikka josta jäi todella hyvä fiilis. Kun konsertti läheni loppuaan ihmettelin, että miten ne nyt jo lopettaa. Luulin että olivat olleet lavalla puolisen tuntia vaikka keikka oli kestänyt lähes kaksi tuntia. Siitä tietää että nautti täysin rinnoin. Tykkään kyllä muutenkin aina livemusiikista ja nautin tästäkin suunnattomasti.

Erityisesti ihailin Scorppionsien energiaa. Aika iäkkäitä miehiä ja jaksavat hyvällä fiiliksellä vetää konsertin läpi. Energia tarttui väsähtäneempäänkin ja akut tuli ladattua pitkäksi aikaa. Mielestäni on kunnioitettavaa, että pitkän uran tehnyt yhtye on vieläkin suosittu ja jaksavat innolla tehdä työtä, mitä ovat tehneet vuosikymmeniä. Keikalla tuli fiilis, että tämä on jotain ainutlaatuista heille, vaikka eihän se ollut. Se on ammattitaitoa se. Ansaitsee kehumiset ja suuren kunnioituksen. Ei sellaista fiilistä kaikki yhtyeet pysty luomaan koskaan. Eikä nuoretkaan yhtyeet kykene olemaan energisiä. Sekin hämmästytti, että laulajan äänestä ei kuulunut pitkä rokkarin ura, vaan laulu oli upeaa. Veikkaan, että tämä on bändi, joka on pitänyt itsestään huolta kaikin puolin. Ovat rautaisia ammattilaisia.

Rohkeasti vaan lähdettiin vaikka välillä näytti siltä, että reissusta ei tule mitään kun olin niin huonossa kunnossa. Kuin ihmeen kaupalla sen verran vointini parani että uskalsi lähteä. Ja oli kaiken vaivan arvoista.

Onneksi päästiin istumakatsomoon, johon sai mennä tällaiset vajaakuntoiset kuten minä. Etukäteen oli tiedossa, että tulee ottamaan voimille ja saan jälkeenpäin kärsiä. Olin kuitenkin ihan varma, että nautin niin paljon, että kokonaisuutena kannattaa. Lauantai menikin sängyssä lepäillessä kovissa kivuissa koko päivä, silti en kadu yhtään että lähdettiin. Oli mahtavaa, upeaa ja ihanaa. On hyvä välillä vaan lähteä vaikka ei se helppoa ole. Kaikki on kuitenkin järjestettävissä ja mahdollista kun menee oman kunnon mukaan. Se että tekee asioita joista nauttii, saa hetkeksi unohtamaan kaiken muun ja on varmasti kaiken sen kivun sekä väsymyksen arvoista. Irrottautuminen pois neljän seinän sisältä on välillä terveellistä. Kyseessä ei ole sairaus joka tarttuis kenellekkään niin haittaa ei koidu kuin itselle.

Sen lisäksi että myrsky oli riepoitellut pihamaata olen tämän päivän makoillut pikku flunssassa. Ei varmaan vastustuskyky ole parasta A-luokkaa ja saan pöpön helposti saman tien kun avaan etuoveni, pitääkin varmaan poistua seuraavalla kerralla takaovesta. Haa-haa..huono vitsi omastakin mielestä.

Jos minusta ei taaskaan kuulu pariin päivään olen sitten vajonnut flunssan syviin syövereihin. Palaan kun jaksan. Pitäkää itsestänne huolta, kaulahuivi kaulaan. Jos se flunssa kuitenkin pääsee iskemään ei siihen oikeastaan auta kuin lepo.

Eino kävi sotkemassa eli myrskyn jälkeen

Olin muutaman päivän reissussa ja olipa kiva palata kun täällä näytti tältä.

Onneksi puita ei kaatunut rakennusten päälle. Pääsin pienin vaurioin. Lyhtyjä oli rikkoontunut, kukkia irronnut ruukuista ja muutama mänty oli nurin. Rantaan oli ajautunut paksu kerros kortetta.

Rikkoontuneet tavarat keräilin, mutta ranta saa jäädä lumen alle ja katson tilannetta uudestaan keväällä kun jäät on lähteneet. Hyvällä tuurilla pääsen eroon moskasta tai sitten minulla on vielä enemmän talikkohommia.

Puut tulee ajallaan polttopuiksi. Nyt olisi helppo kerätä maljakot täyteen männynoksia ja tehdä niistä jouluisia asetelmia. Senpä taidankin huomenna tehdä. Ilo irti Einomyrskystä.

Luonto on taas näyttänyt voimansa..

Matkakuumetta?

Matkalle valmistautuminen on aina yhtä hauskaa. Oli sitten kyseessä pitkä lomamatka, tai vain pieni irtiotto arjesta. Juuri nyt olisi paikallaan pieni minilomanen johonkin lähiseudun hotelliin.

Valmistautuminen on jo osa matkaa. Siihen kuuluu yhtä sun toista. Enemmän vaivaa näen kotini ja itseni suhteen ja vähiten keskityn pakkaamiseen.

Pakkaaminen ei ole minulle mikään kummoinen rituaali. En jaksa tehdä sitä päiviä ennen, miettien ja funtsien etukäteen. Heittelen laukkuun viime tipassa tarpeelliset tavarat. Katson että kaikki lääkkeet, hammasharja ja kukkaro tuli mukaan. Riippuu sitten matkakohteesta, mitä sinne laukkuun viskelee. Mottona kuitenkin, mitä vähemmän sen parempi. Onpa tuliaisille tilaa. Eipä ole harvinaista, että tuntia ennen lähtöä, minulla on vielä tyhjä matkalaukku. Jostain syystä ei tule edes paniikkia koskaan. Ehkä olen luonut itselleni pakkausrutiinin.

Ne muut kotona tehtävät jutut vievät enemmän aikaa. Pitää katsoa että koti on siisti ja kaikki on tip ja top. Eli pitää siivota. Kyllä! Vihaan ajatusta, että matkalta palatessa tulisin epäsiistiin kotiin. Pesen vielä lattiankin ja pyyhin pölyt ennen lähtöä. Tietysti on ne perusasiat, jääkaapin tyhjennys, roskat ym. Mieluusti pyykkikori on tyhjä eli kaikki pyykit pesty.

Kun totean että asunto on valmis matkalle, käännän katseen itseeni. Hiukset, kynnet, kulmat ym. pitää siistiä. Jos ei ole ennättänyt kampaajalle pitää hiukset vähintään värjätä ennen matkaa. On tosin poikkeuksia. Joissakin matkakohteissa kannattaa käydä kampaajalla. Samoin kasvohoidoissa ja manikyyreissä. Joten ihan perus siisti ulkomuoto riittäkööt.

Nämä kaikki kun olen tehnyt, voinkin sulkea oven ja kurvata minne ikinä olenkaan menossa. Ei se niin monimutkaista ollutkaan.

Kukkaron syöverit

Kuinka monta terveyteen liittyvää korttia kannamme kukkarossamme? Veikkaan, että minulla niitä on ehkä keskimääräistä enemmän. En tiedä onko paljon vai vähän, jos sanon, että lukema on yhdeksän. Itsestä se alkoi kuulostaa aika paljolta.

No ihan ensiksi minulla on terveydenhuollon ammattihenkilökortti, jota siis käytän töissäni.

Lisäksi on perus Kela-kortti, joka meillä tietysti on kaikilla. Eurooppalainen sairaanhoitokortti, jonka voi tilata maksutta Kelasta mm. Kelan internetsivujen kautta tunnistautumalla pankin verkkotunnuksilla. Kortin takana sanotaan näin: ”Olet oikeutettu saamaan lääketieteellisesti välttämätöntä sairaanhoitoa tilapäisen oleskelusi aikana EU- ja ETA-valtioissa ja Sveitsissä.” Tämä kortti kannattaa hankkia jos matkustelee, tai vaikka tekee sen yhden ja ainoan matkan. Kerran kun kortin hankit tulee uusi automaattisesti postissa. Lisätietoja kortista http://www.kela.fi/eurooppalainen-sairaanhoitokortti

Minulla on myös Elintenluovuttajan kortti, jonka olen jo hankkinut vuonna 1992. Tilanteeni on muuttunut, että kroppani ei luultavasti kelpaa kuin obduktiosaliin. Pelkkä ajatus siitä, että kuolemani jälkeen voin vaikka hyödyttää lääketiedettä näin, lämmittää sydäntäni. Veripalvelun kortista näkee veriryhmäni, verenluovuttajana en ole voinut toimia enää vuosiin.

Sairauksiini liittyen minulla on potilaspassi, jossa on tietysti kirjattuna lääkitykset, omainen johon otetaan yhteyttä, omat henkilötiedot ja hoitava lääkäri, sairaala ym. tärkeät asiat. Sen lisäksi biologisesta lääkkeestä on erillinen potilaskortti. Se ihan vaan siitä syystä, että biologiset lääkkeet aiheuttaa terveydenhoitotilanteissa erityistoimia. Uutena korttina minulla on myös vessapassi ja tämän voi saada jos on crohnintauti kuten minulla. Vessapassin tarkoitus on, että minun olisi helpompi päästä WC -tiloihin kun tarvitsen.

Lisäksi kukkarostani löytyy vielä kortti aina voimassa olevasta matkustajavakuutuksesta. Haluan varmistaa, että tarvittaessa pääsen heti hoitoon kun olen ulkomailla. Jos minut jostain syystä joudutaan tuoda sinkkiarkussa kotimaahan, en halua että omaiset joutuvat maksamaan siitä lankeavan suuren laskun. Eurooppalainen sairaanhoitokortti korvaa vain perushoidon ja vaativat hoidot jää ulkopuolelle. Joten se oma matkustajavakuutuskin kannattaa ottaa. Aina voimassaoleva matkustajavakuutus on voimassa myös kotimaanmatkoilla.

Siinähän sitä oli dokumenttia kerrakseen. Nämä kaikki jo kertovat minusta aika paljon. Monesti olen miettinyt, että jos liikun ilman kukkaroa ja auto ajaa ylitseni, menen vaikka tajuttomaksi niin miten hoitava henkilökunta osaa tehdä oikeita ratkaisuja kun tämä kaikki informaatio puuttuu. Vaikeata se voi olla ja voi vaikka johtaa kohtalokkaisiin tilanteisiin. Siksi yritän muistaa lenkille lähtiessä sujauttaa edes jonkun henkilökortin taskuuni. Ei pidä tuudittautua ajatukseen että mitään ei satu.

Jos täällä kotimaassa hoitohenkilökunnalla on tiedossa nimi ja sosiaaliturvatunnus, voi hoitotiedot löytää helposti. Siinäkin vielä on mutkia matkassa. Eli jos tyystin kokonaan käy yksityisellä sektorilla lääkärissä, eikä ole antanut lupaa tietojen luovuttamiseen, niin julkisen sektorin terveydenhuollossa ei ole tietona kuin nimi ja sosiaaliturvatunnus. Onnettomuuden sattuessa ei ehkä tiedetä lääkityksiä ja tämä vaikeuttaa hoitoa. Perusinformaatiopakka kannattaa olla mukana aina, varsinkin jos on sairauksia tai lääkityksiä. Ja tiedothan voi vaikka kirjoittaa paperille, tai ottaa kopion tärkeimmistä korteista. Ja mikään sairaus tai lääkitys ei ole niin vähäpätöinen etteikö sitä kannataisi mainita.

Lupasin joskus esitellä kirppislöytöjä. Silloinhan tuote on ollut löytö jos on itse tyytyväinen. En aina metsästä vanhaa, vaan jos esine on kaunis ja sopuhintainen ostan sen kotiani koristamaan. Alla Pentikin "Muskotti", rautainen kynttilänjalka, josta maksoin kahdeksan euroa. Kruunukynttilät sopivat siihen täydellisesti.

Toisena esittelen Lena Peterssonin suunnittelemat lasinaluset. Sopivat hyvin glögilasin alle ja ovat kyllä todella kauniit. Sain nämä kolmella eurolla.

Vähän siis jo joulu mielessä, mutta ei liikaa vielä. Kynttilänjalassa palaa kynttilät lähes päivittäin, mutta kyllä nuo alustat on vielä kaapissa. Otan ne esille vähän lähempänä joulua.

Nämä on muuten Pietarsaaresta kirpputorilta. Käynkin siellä kahdessa kirpparissa aika usein ja melkein aina teen niitä löytöjä.

Lukeminen kannattaa aina

Viimeisen puolen vuoden aikana olen lukenut lähemmäs sata romaania. En minä toki niistä kirjaa pidä ja miksi pitäisinkään. Joskus olen päättänyt että nyt luen vain jotain fiksuja ja filmaattisia kirjoja. Joita yleisesti sellaisina pidetään. Olen yrittänyt kahlata niin Dostojevskiä, Waltaria kuin muitakin nk. kultturelleja kirjailijoita ja heidän kirjojaan. EN VAAN JAKSA. Minulla on aivoissa sellainen mutka, että ottaessani klassikon käteen alkaa väsy painaa ihan mahdottomasti ja herään parin tunnin kuluttua raskas kirja mahanpäällä painaen. Olenkin katsonut oikeudekseni, olen jo täyttänyt 41, että minun ei tarvitse lukea mitään mitä en halua. Nykyään luen lähes tyystin aliarvostettua kirjallisuutta kuten dekkareita ja muita samaan kastiin kuuluvia teoksia sekä tietokirjallisuutta.

Jo lapsena olin kova lukemaan. Koulusta oli soitettu kotiin, että miksi lapsi nuokkuu tunnilla. Vanhemmat joutuivat paljastamaan, että vaikka olivat kieltäneet valvomasta myöhään lukemassa, olin lukenut salaa taskulampun valossa peiton alla.

Ajattelen että ei sillä mitä lukee ole niin väliä, pääasia että lukee. Lukutaito on tärkeä taito ja lukeminen kehittää mielikuvitusta. Tietysti lukeminen kehittää kielitaitoa ja sitä itseään lukutaitoakin. Joskus alkaa oikein harmittaa kun kuulee miten vähän ihmiset lukee. Lukeminen rentouttaa ja saa ajatukset pois ikävistä asioista. Itselle lukeminen on ollut vuosien saatossa hyvinkin tarpeellinen asia elämässä. Yksi huono puoli lukemisessa on. Kun aloitan hyvän kirjan en malta lopettaa ennenkuin käännän viimeisen sivun kirjasta. Tämä on vähän hankalaa, varsinkin aamuina kun pitää herätä aikaisin töihin.

Minun on enää vaikea löytää uusia hyviä dekkaristeja. Mutta minulle ihan uusi tuttavuus oli Mons Kallentoft. Ensimmäinen kirja on julkaistu Suomessa jo 2009. Nyt siis sattumalta kirjakaupan alelaarista kahmin itselleni trilogian, jonka ensimmäinen kirja Sydäntalven uhri heti tempaisi mukaansa tarinaan. Toinen kirja Suvisurmat ei ollut pettymys sekään ja kolmas osa Syyskalma täydensi trilogian. Aion jatkaa tämän kirjailijan kirjojen lukemista jatkossakin. Odotan että milloin yhteispohjoismainen filmatisointi tuottaa tv-sarjan näistä kirjoista.

Ostan paljon kirjoja sen lisäksi että lainaan niitä kirjastosta. Hankin kirjani pääsääntöisesti alekirjoina ja kirppareilta, jotka onkin hyviä kirjojen hankintapaikkoja. Nykyään minulla alkaa vain olla ongelma kun kirjoja on vähän liikaa ja pienet tilat niitä säilöä. On niitä toki laatikoissa varastossa. Omistan myös kivan kokoelman leivonta- ja reseptikirjoja. Tosin viime vuosina olen hankkinut niitä harvakseltaan. Internetin hyvät reseptivarastot ovat vaikuttaneet siihen että reseptikirjoja ei tarvitse. Tosin mikään ei korvaa sitä tunnetta kun selaa reseptikirjaa, kääntelee sivuja rauhalliseen tahtiin ja katselee ihania herkullisia kuvia. Se on jotenkin meditatiivista.

En ole vielä hirveästi innostunut e-kirjoista. Toki luen niitäkin. Pidän siitä että saan selata paperista kirjaa. Joudun kyllä harkita että siirryn enemmän digitaalisiin kirjoihin koska vieväthän ne vähemmän tilaa. Tai ehkä on paras olla sekakäyttäjä. Digitaalisten kirjojen etuna on se, että voi päästä käsiksi kirjoihin joita ei ole mahdollista lainata tai edes ostaa Suomesta. Hyvä ilmaisten e-kirjojen paikka on esim. Gutenberg projektin sivut, www.gutenberg.org jossa on monia aihealueita. Informaatikon nettiresurssit http://tietopalvelu.wordpress.com/category/e-kirjat/ On kattava luettelo ilmaisia e-kirjoja tarjoavista paikoista.

Vauvoja vauvoja

Minulla vieraili taannoin pieni vauva äitinsä kanssa. Oli ihana seurata neljän kuukauden ikäisen tyttövauvan puuhailua. Touhukasta jalkojen ja käsien heiluttelua kun hän viltillä vatsallaan loikoili. Välillä kulmakarvat kurtistui ja kasvoille levisi lievä puna. Saatoin vain arvata, että tällä pienellä ihmisen taimenella oli sillä hetkellä mielessä ajatus, "miksi en pääse tästä eteen tai taakse". Ajattelin, että kyllä se ihminen on luotu liikkumaan heti pienestä pitäen.

Kun tuli ruokinnan aika ja vauva näki maitopullon, pieni jäntevä vartalo röyhistyi pisimmilleen. Kädet viuhtoi ja katse oli tiiviisti äidin silmissä. Mikä autuas katse kun suu tavoitti tuttipullon. Syönnin päälle röyhtäisyyn valmiina, katse jo vähän lupsahteli kun uni sauttoi pienen kulkijan.

Nukkuessaan vauvat ilmehtivät, milloin kasvoista kuvastuu ilo ja milloin mennään vähän surullisuuden puolelle. Voi vain kuvitella millaisia unia nähdään.

Kun vauva nukkuu, heijastuu kasvoilta täysi viattomuus, turmeltumattomuus sekä luottamus siihen että tässä saan levätä ja minusta pidetään huolta. En ihmettele vaikka vauva on ollut taiteessa suosittu malli. Usein freskoissa näkee pieniä enkeleitä, jotka muistuttavat vauvoja. Vauvapyöreät muodot ja paksut vauvajalat. Samoin patsaissa törmää monesti vauvoihin. Uskon että näitä muotoja on helppo kuvata, mutta myös aihe inspiroi juuri näiden edellä mainittujen asioiden vuoksi. En tietenkään voi varmasti tietää mitä joku freskotaiteilija on ajatellut.

Viime keväänä Roomassa tuli käytyä niin useassa kirkossa, että en ole koko elämäni aikana käynyt. Kierreltiin hissukseen jalkaisin kaupungilla, päämääränä eksyä Rooman kujille, nähtävyyksiä katsellen, ihmetellen ja ihastellen. Kun alkoi väsyttää oli helppo pistäytyä kirkkoon lepuuttamaan jalkoja ja samalla sai ihailla upeaa taidetta, mitä nämä lukuisat kirkot olivat pullollaan. Huomiota kiinnitti juuri tämä vauvojen invaasio erityisesti freskoissa. Ehkä ne sopivat hyvin uskonnollisiin aiheisiin enkeliä esittämään. Onhan se enkelihahmo sitten suloinen. Pidän renessanssiajan taiteesta, koska se on jotenkin niin täydellistä, muodot ovat pehmeitä ja luonnollisia, mutta värit voimakkaita. Jaksoin siis pää kenossa tiirailla kattoja, mutta niska siitä kyllä kipeäksi tulee. Nyt sateisena marraskuun päivänä on mukava muistella aurinkoista matkaa Roomaan ja haaveilla itsensä kujille kulkemaan.

Ihana ihana perjantai. Ei sairaslomalaisella kovin viikonloppu poikkea muista päivistä. Kuppi kuumaa cappuccinoa höyryää vieressä ja selaan reseptejä. Ajattelin leipoa, ihan vaan siitä syystä että on viikonloppu. Leipominen on myös hauskaa ja rentouttavaa. Hyvää ja maukasta viikonloppua kaikille.

Aamu valkeni tänään todella kauniina. Ei satanut, pientä usvaa ja aurinko pilkisti pilven takaa. Hetken oli todella kaunis valo. Järvi näytti lähes maalaukselta. Niitä nopeasti katoavia hetkiä. Nyt minulla sattui olemaan kamera lähellä ja sain tallennettua ainakin osan tunnelmasta.

Sanon aina että siinä se on järvi, mutta koskaan se ei näytä samalta. Ei ole samanlaista maisemaa. On värien, varjojen ja valon vaihtelut. Luonto eri vaiheissaan. Niin monta muuttujaa että ei se voi näyttää koskaan samalta. Siinä piilee järvimaiseman rikkaus. On ihanaa aloittaa aamu vilkaisemalla järveä, joskus katse viivähtää pidempään. Se että saan nauttia tästä maisemasta on ehkä yksi syy siihen että kestän kipua. Maisemani on tervehdyttävä, voimauttava ja niin rakas.

Iltasanomat uutisoi tänään, että Pennsylvaniassa laki kieltää koskemasta raskaana olevan naisen vatsaan. Itse lapsettomana olen aina ihmetellyt niitä ihmisiä, jotka haluavat koskea raskausvatsaa. Se miten julkeasti usein ihmiset käyttäytyy tässä tilanteessa on käsittämätöntä. Olen nähnyt kuinka joku vanhempi nainen suorastaan hyökkäää nuoren raskaana olevan naisen vatsan kimppuun ja alkaa sitä hivellä. Se on suorastaan pöyristyttävää. Itselläni menisi hermot kyllä vastaavassa tilanteessa. Olen tarkka reviiristäni ja rajoistani.

Olen myös keskustellut asiasta niiden ystävieni kanssa jotka ovat olleet raskaana. Yksikään ei ole sanonut että nauttisi siitä että joku, monesti outokin ihminen, tulee koskemaan omaa mahaa. He ovat kertoneet etteivät siitä pidä, mutta sitä on vain siedettävä. Siis miksi pitää sietää. Eikö voi reippaasti sanoa että kiitos huomiosta, mutta en halua että kosketat vatsaani. Ehkä sitä ei kehtaa. Olemme niin huomaavaisia.

Turhaa huomaavaisuutta jos siitä itselle tulee paha olo. Kyllä omaa reviiriä ja yksityisyyttä saa ja pitääkin puolustaa. Pois siis turha nöyristely tässä asiassa. En minäkään anna kenenkään hiplata rintojani tai takapuoltani, kyllä siihen stoppi hyvin äkkiä yrittäneelle tulee.

Tavis

Luin tänään uusinta Kodin kuvalehteä, numeroa 22, ja voi kun riemastuin Suorat sanat osion kirjoituksesta otsikolla ”Olet tavis ja se riittää”.

Siinä Maaret Kallio kertoo suorat sanat ja poimin kirjoituksesta lauseita, jotka mielestäni olivat erityisen hyviä. "Tavallisuus on inhimillisyyttä ja epätäydellisyyttä. Onnellisuuteesi vaikuttaa erityisesti se, kuinka lempeästi suhtaudut keskinkertaisuuteesi. Tavallisuutesi ei poista ainutlaatuisuuttasi. Usko jo: Sinä riität."

Itselle ensimmäisenä tuli mieleen tästä kirjoituksesta, että meidän kuuluu olla ylpeitä siitä että olemme taviksia. Niitä epätäydellisiä, epäonnistujia, keskeneräisiä ihmisiä. Olisi kurja jos olisi niin täydellinen, onnistunut ja valmis ettei olisi enää mitään tavoiteltavaa. Eihän sellaisella ihmisellä olisi enää mitään virkaa.

Keskeneräisyys itsessä laittaa meitä opiskelemaan ja kehittämään itseä, se luo mielekkyyttä elämään. Epätäydellisyys luo särmää ihmiseen. Jotenkin ajattelen, että täydellinen ihminen on kiiltävä, hajuton ja mauton eli mielenkiinnoton. Nämä kaikki negaatiot tekevät ihmisestä sen mikä se on ja siten hyvin mielenkiintoisen. Yksilön.

Taviksen elämä on mielestäni yksi hyvän elämän perusasia. Kaikki tavalliset asiat ovat niitä arjen kultahippusia. Kun mitään ei pidä itsestäänselvyytenä, voi se arjen taviselämä olla juhlaa. Pieni rauhallinen hetki kynttilänvalossa aamuisin kahvia siemaillen, oman rakkaan kanssa tv:n katselu lauantaina saunan jälkeen, kuuma makkarakeitto hiihtolenkin jälkeen, pitkä kävely vesisateessa koiran kanssa, villasukat kylmissä varpaissa tai päikkärit sunnuntaina. Kun katsoo arvostavasti itseään, omaa elämää ja arkea, tulee näistäkin tavallisista asioista juhlavia, tärkeitä ja onnellisia. Pienistä asioista rakentuu onni.

Jokainen meistä kamppailee riittämättömyyden tunteen kanssa. Päätin kirjoittaa wc:n peiliin sanat, Usko jo: Sinä riität! Itse kamppailen usein sen tunteen kanssa että en ole tarpeeksi. Kun ei jaksa tehdä eikä voi tehdä, tulee helposti tunne ettei ole riittävä. Mutta kenelle riittävä? Kyllähän sekin mörkö luodaan oman pään sisällä. Itse sitä asettelee rimaa liian korkealle, luo odotuksia itseä kohtaan ja on liian ankara itselleen. Päätin että nyt tästä hetkestä eteenpäin pyrin olemaan lempeämpi itselleni, enkä vaadi mahdottomia. Tavoitteista ei saa luopua, mutta pitää yrittää asetella ne siten, ettei ne ole ihan mahdottomia. Jos ei tavoitteet toteudu ei sitten pettymys ole niin suuri. Tosin joskus laitan itselleni sellaisen tavoitteen että jo heti tiedän sen olevan lähes mahdoton toteuttaa, joskus se sitten ihmeen kaupalla toteutuukin. Ehkä ihminen on välillä alisuorittaja ja tai ei usko riittävästi omiin kykyihin. Balanssin löytäminen sen välillä ettei vaadi itseltään liikaa, mutta tavoitteet ovat riittävän korkalla on hankalaa. Mutta sekin että joskus pettyy itseen kuuluu elämään, ainakin siihen tavis elämään.

Ollaan ylpeitä siitä että ollaan taviksia ja meillä on se tavis elämä. Se on hyvää elämää se.

Elämää Crohnin taudin kanssa

Syksyinen sunnuntai on mennyt ihan levon merkeissä. Pakosti kylläkin. Sairastan Crohnin tautia ja minulla on ohutsuolessa paksuuntuma, joka juuri nyt kipuilee runsaasti. Tänään tuntui, että oikea puoli vatsasta on tulessa ja sama kipu jatkui kylkeen ja alaselkään. Ei ole voinut muuta kuin levätä ja ottaa kipulääkettä. On vain kestettävä, koska leikkaukseen on vielä aikaa. Päivät on rasittavia. Kovista kivuista huolimatta haluaisi kuitenkin tehdä jotain. Sitä kaipaa ihan tavallisia asioita, mutta aika paljon kaipaan liikuntaa. Kävelyä ulkosalla, uintia ja hiihtoa.

Suuri muutos on tapahtunut ruokailussani. Onhan minulla aina ollut herkkä vatsa, mutta olen silti ollut kaikkiruokainen, pitänyt ruuanlaitosta ja leipomisesta. Maistellut uusia ruokia ja nauttinut syömisestä. Nyt syöminen on työlästä, joudun jokaisen suupalan eteen tehdä suuresti ajatustyötä että saan ruuan nieltyä. Lähinnä todistelen itselleni että on tärkeää syödä. Jos heittäytyisin mielitekojeni valtaan en söisi mitään. Ruokaa ei tee mieli.

Joudun syödä hyvin sulavia ruokia. Leivät, viljat, perunan sekä lihan olen jättänyt kokonaan pois. Pää raaka-aineet ovat rahka ja kala, marjat, hedelmät sekä keitetyt juurekset. Syömisestäni on tullut tarkkailua. Tarkkailen että syön riittävän monipuolisesti. Se että ruoka etoo ja syömistä joutuu tarkkailla tekee syömisestä aika ikävän tapahtuman.

Arvata saattaa, että en jaksa kuunnella ihmisiä jotka puhuu laihduttamisesta. Kyllä minä ymmärrän että ihminen voi huonosti jos on ylipainoa ja se on ok jos itse haluaa asialle jotain tehdä. Miksi ihmeessä laihduttaminen on hirveän keskeinen puheenaihe tilanteissa jossa on paljon naisia saman katon alla. Tekisi mieli keskeyttää puhe huutamalla, että olkaa hiljaa ja tyytyväisiä jos ruoka maistuu. Minua myös ärsyttää suunnattomasti tilanteet, jossa minut nähdessään henkilö sanoo ensimmäiseksi, että voi kun olet laihtunut. Ihan kuin en itse tietäisi asian laitaa. Ei sitä tarvitse minulle erikseen mainita.

Sellainen päivä että saan syödyksi ja tekee mieli jotain ruokaa on hirveän mukava päivä. Silloin minulla on yleensä myös vähemmän kipuja.

Alla oleva kuva ei liity mitenkään tähän juttuun, mutta tänään katselin ottamiani kuvia. Pidän valokuvauksesta ja huonon päivän ajanvietettä on kuvien katselu. Katson kuvia ajatuksella ja nautin kuvasta, sekä kuvaustilanteen muistelusta. Saan siirrettyä ajatuksia pois kivusta.

Kuva tältä syksyltä, kaunis ilta ja joutsenet olivat valloittaneet pellon.

Tänään meillä vietetään pyhäinpäivää eli kristillistä pyhimysten, marttyyrien ja vainajien muistopäivää. Itse en ole uskonnollinen ihminen, joten en vietä päivää mitenkään. En oikein käsitä, että miksi poisnukkuneita pitäisi muistaa tiettynä päivänä. Ja kenelle se kynttilä siellä haudalla loppujen lopuksi on. Ihan samoin kuin se hautakivikin. Nehän on vain niille jotka vielä täällä elossa maanpäällä tallustaa. Ei se kuollut niistä mitään tiedä tai piittaa. Nyt tiedän että tämä ärsyttää monia. Se nyt vaan sattuu olemaan totta. Kait se elävä ihminen saa lohtua siitä, että on jokin kiintopiste surulle. Tietty paikka missä voi hiljentyä.

Henkilökohtaisesti en pitäisi siitä, että minulla on hautakivi jonka äärellä joku hiljentyisi. Kummalta tuntuisi ajatus muutenkin, että joku vierailisi minun haudalla. No olen kyllä kaikille sanonut, että sitten kun kuolen minut tuhkataan ja puolet tuhkasta heitetään tänne omalle rannalle ja toinen puoli viskataan alas joltain Lapin tunturilta. En halua virua maanalla ahtaassa arkussa, johan siitä ahtaanpaikan kammoinen saa rytmihäiriöitä pelkästä ajatuksesta.

Joka tätä nyt ärsyyntyneenä lukee niin suokaa anteeksi. Olen vain tätä mieltä. En kuitenkaan pahalla silmällä ketään katso joka päivää jotenkin viettää. Ja kyllä minäkin tänään kynttilän sytytän kotosalla kaikille niille rakkaille jotka ei täällä keskuudessamme enää ole.

Vertaistuki

Vertaistuen merkitys on kyllä ihan mahtava asia. Sattumalta törmäsin henkilöön, joka oli viime keväänä yhtäaikaa kuntoutuksessa. Rupateltiin pitkä tovi ja kyllä itselle ainakin se oli sen päivän parhaita hetkiä. Toivottavasti myös toinen osapuoli pystyi kohtaamisen jälkeen ajattelemaan samoin.

Uskon että vertaistuki on tärkeää, oli ihminen missä elämäntilanteessa tahansa. Samankaltaiselle on helppo puhua, tarinat soljuvat. Eihän se tietenkään onnistu kaikkien kanssa, myös henkilökemioiden on kohdattava. Kaksi tärkeää asiaa ylipäätään ihmisen elossa. Vertaistuki ja henkilökemia. Myös sanoja jotka aiheuttavat ongelmia, jos niikseen tulee.

Vertaistuki voi olla raskastakin, jos se ei ole vastavuoroista. Jos toinen joutuu vain kuuntelemaan valitusta, mutta ei itse voi kertoa ja tule kuulluksi. Henkilökemian toimivuudesta jokaisella on takuuvarmasti hyviä ja huonoja kokemuksia. Jos kohtaa ihmisen josta heti tietää ettei tämän kanssa tule toimeen, ei mielestäni ole mitään syytä potea huonoa omaatuntoa. Tosiasia on, että kaikkien kanssa ei tule toimeen, eikä tarvitse tulla toimeen.

Toisaalta henkilökemia on myös ihmeellinen voimavara, kuin polttomoottori ystävyydessä, parisuhteessa sekä yleensä ihmisten välillä. Toki erilaisissa suhteissa sillä on eri merkitys, mutta tärkeintä on se, että on hyvä olla siinä sen ihmisen lähellä. Ei tule tuskanhikeä pintaan kun yrittää keksiä puhuttavaa, tai muuten kiusaantunutta oloa. Tällaisen ihmisen kohtaamisen jälkeen olo ei ole uupunut, kommunikaatio on ollut vastavuoroista eikä energiaa kuluttavaa.