Vauvoja vauvoja

Minulla vieraili taannoin pieni vauva äitinsä kanssa. Oli ihana seurata neljän kuukauden ikäisen tyttövauvan puuhailua. Touhukasta jalkojen ja käsien heiluttelua kun hän viltillä vatsallaan loikoili. Välillä kulmakarvat kurtistui ja kasvoille levisi lievä puna. Saatoin vain arvata, että tällä pienellä ihmisen taimenella oli sillä hetkellä mielessä ajatus, "miksi en pääse tästä eteen tai taakse". Ajattelin, että kyllä se ihminen on luotu liikkumaan heti pienestä pitäen.

Kun tuli ruokinnan aika ja vauva näki maitopullon, pieni jäntevä vartalo röyhistyi pisimmilleen. Kädet viuhtoi ja katse oli tiiviisti äidin silmissä. Mikä autuas katse kun suu tavoitti tuttipullon. Syönnin päälle röyhtäisyyn valmiina, katse jo vähän lupsahteli kun uni sauttoi pienen kulkijan.

Nukkuessaan vauvat ilmehtivät, milloin kasvoista kuvastuu ilo ja milloin mennään vähän surullisuuden puolelle. Voi vain kuvitella millaisia unia nähdään.

Kun vauva nukkuu, heijastuu kasvoilta täysi viattomuus, turmeltumattomuus sekä luottamus siihen että tässä saan levätä ja minusta pidetään huolta. En ihmettele vaikka vauva on ollut taiteessa suosittu malli. Usein freskoissa näkee pieniä enkeleitä, jotka muistuttavat vauvoja. Vauvapyöreät muodot ja paksut vauvajalat. Samoin patsaissa törmää monesti vauvoihin. Uskon että näitä muotoja on helppo kuvata, mutta myös aihe inspiroi juuri näiden edellä mainittujen asioiden vuoksi. En tietenkään voi varmasti tietää mitä joku freskotaiteilija on ajatellut.

Viime keväänä Roomassa tuli käytyä niin useassa kirkossa, että en ole koko elämäni aikana käynyt. Kierreltiin hissukseen jalkaisin kaupungilla, päämääränä eksyä Rooman kujille, nähtävyyksiä katsellen, ihmetellen ja ihastellen. Kun alkoi väsyttää oli helppo pistäytyä kirkkoon lepuuttamaan jalkoja ja samalla sai ihailla upeaa taidetta, mitä nämä lukuisat kirkot olivat pullollaan. Huomiota kiinnitti juuri tämä vauvojen invaasio erityisesti freskoissa. Ehkä ne sopivat hyvin uskonnollisiin aiheisiin enkeliä esittämään. Onhan se enkelihahmo sitten suloinen. Pidän renessanssiajan taiteesta, koska se on jotenkin niin täydellistä, muodot ovat pehmeitä ja luonnollisia, mutta värit voimakkaita. Jaksoin siis pää kenossa tiirailla kattoja, mutta niska siitä kyllä kipeäksi tulee. Nyt sateisena marraskuun päivänä on mukava muistella aurinkoista matkaa Roomaan ja haaveilla itsensä kujille kulkemaan.