Sydän pakahtuu

Usein illalla, juuri ennen nukahtamista, ajattelee niitä elämää suurempia asioita. Minulla monesti sydän pakahtuu kiitollisuuden tunteesta. Niin kävi eilenkin.

Monesti ajatukset kulkee rakkaisiin ihmisiin, läheisiin jotka auttavat pyytettömästi. Olenko muistanut kiittää heitä tarpeeksi. En, koska ei sitä voi tehdä. Niin paljon olen kiitollinen siitä kaikesta mitä tekevät puolestani. Joskus ne on pieniä tekoja, joskus isoja. Kaikki kuitenkin sellaisia mitä en pystyisi juuri nyt tehdä. Ja ennenkaikkea olen kiitollinen siitä, että he ovat elämässäni, olemassa ja rakastavat minua.

Sydän myös pakahtuu sen tunteen edessä, että olen itse olemassa, elossa. Mutta kenelle se kiitos kuuluu? Ja olen kiitollinen kaikesta siitä mitä minulla on, miten hyvin asiani ovat kaikesta huolimatta. On lämmin katto pään päällä ja pehmeä vuode mihin illalla nukahtaa.

Olen myös kiitollinen luonnosta, jokaisesta päivästä..

Mietinkin eilen illalla, että mitä se kiitollisuus pohjimmiltaan on? Mielestäni se on rakkautta. Rakkautta elämää kohtaan. Olen onnekas että ympärilläni on niin paljon rakkautta. Olen myös onnekas että kykenen sen rakkauden näkemään. Olen onnekas että kykenen rakastamaan.

Rakkaus elämään kantaa.