Retroa Bingoilua, paluuta 70-luvulle!

Retroviikon teeman mukaisesti, Ylen slogania mukaillen, ”räjäytän pölyt pöksyistä” ja menen bingolle. Torstai on toivoa täynnä, katsotaan miten onnistaa.

Tuulisena ja myrskyisenä torstai-iltana bingoilemaan, kokeilemaan tuuria Italiassa 1500-luvulla kehitetyn onnenpelin parissa. Osallistun joulun alla paikallisen urheiluseuran järjestämälle ”pesisbingolle”. Samalla teen hyväntekeväisyysteon, koska tulot menevät paikallisen pesäpalloseuran toimintaan.

Bingo on minulle retroilua. Olin lapsena, noin 35 vuotta sitten, isoäitini kanssa bingolla. Menimme bingobussilla toiseen kylään. Bussimatka kesti lapsesta ikuisuudelta tuntuvan ajan. Todellisuudessa matkaa oli vain toistakymmentä kilometriä. Mieleeni on jäänyt väentungos, puiset epämiellyttävät tuolit, venttilaput ja jännityksestä kihisevä tunnelma. Ennen bingolla saattoi saada jopa auton palkinnoksi.

Venttilaput olivat vaaleanpunaisia, sain aukoa luukkuja joissa oli korttipakan hahmoja. Pienillä sormilla nykersin niitä auki, onnistuin saamaan sokeripaketin. Olin pettynyt kun ei tullut lelua. Minulla oli oma bingolappu, sain hajabingon, mutta olin niin ujo, että en kehdannut mitään sanoa. Vieressäni istuva vanha mies patisti, että sano nyt tyttö jo se ”bingo”, hän oli jännännyt puolestani. Taisin saada muutaman kahvipaketin.

Näihin muistoihin vajonneena auon venttilappuni luukkuja illan bingotapahtumassa. Ei voittoa. Pöytäseura kertaa minulle bingon säännöt. Katselen ympärilleni täydessä salissa. Ikäjakauma kallistuu ikäihmisten puolelle, mutta seassa on nuoriakin. Luulen että bingoilu on katoavaa kansanperinnettä.

Peli alkaa. Numeroita luetellaan tiuhaan tahtiin. Aluksi saa olla tarkkana, että ennättää merkata kahta lappua samaan aikaan. Pikkuhiljaa tulee rutiini ja nopeasti homma alkaa sujua. Ensin pelataan hajabingoa, jossa pitää saada viisi numeroa samaan ruutuun. Seuraavana on yhden rivin, kahden rivin ja lopuksi koko ruutu.

Peli etenee, mutta voittoja ei tule. Kunnes tapahtuu jotain. Minulla on kahden rivin bingo. Huudan bingo, taas vähän ujona, ilmeisesti liian hiljaisella äänellä. Onneksi pöydässäni oleva vanhempi herra pelastaa tilanteen ja kuuluvalla äänellä sanoo, että täällä huudettiin bingo. Muuten tilanne olisi mennyt ohi. Kahden rivin bingolla saan palkinnoksi ruokakassin. Seuraavaksi saan jännätä, että tuleeko puuttuva numero 62, jolla olisin saanut kinkun. Mutta ei. Numeroa ei kuulu eikä näy ja kinkku menee toiseen taloon.

Mikä sitten on kokemukseni. Tapahtuma on ihan hauska ja sosiaaliselta merkitykseltään merkittävä pienellä maaseutupaikkakunnalla. Ei toki ikäpolvelleni, mutta vanhemmille ihmisille. Tuotto menee hyvään tarkoitukseen ja saahan siitä parin tunnin ajaksi jännitystä elämään. Ensi viikolla on vielä bingopäivä, ei sitä tiedä, vaikka bingokärpäsen puraisemana yritän vielä saada joulukinkun tällä erikoisella tavalla.