Olen intohimoinen kirppistelijä. Vaikka muuten inhoan kaupoissa kiertelyä, niin kirpputoreilla jaksan kulkea ja katsella loputtomasti. Pidän vanhoista tavaroista enemmän kuin uusista. Joku esine saattaa kaukaa jo vangita katseen, sormet hivelee pintaa, ajatukset vaeltaa ja huomaa miettivänsä, että mitähän tämäkin on matkan varrella nähnyt. Se on vanhojen esineiden viehätys.

Ihan rakkaimpia löytöjä minulla on hopeinen filigraanirannekoru, jossa on ihania tiikerinsilmiä, sekä hopeinen rubiinisormus. Molemmat olen ostanut vuosia vuosia sitten kirpputorilta. Filigraanirannekoru on taidokasta käsityötä, sellaisia ei enää valmisteta. Kummatkin korut ovat todella vanhoja, molempien arvo tänään tämänpäivän rahassa on sellainen että toki minun kannattaisi ne myydä. Mutta en halua niitä myydä. Niistä on tullut minulle tärkeitä. Vaikka tavaraan ei saisi kiintyä, niin kuitenkin on lohdullista tietää, että joku on kantanut näitäkin koruja. Nauttinut niistä ja nyt saan itse niitä käyttää.

Vanhoissa tavaroissa myös viehättää usein käsityö. Käsin maalatut koristeet, tai joku muu käsin tehty yksityiskohta. Nykyajan teollinen massatuotantotavara kalpenee näiden esineiden rinnalla. On myös egologinen valinta ostaa käytettyä.

En säilö kauniita vanhoja esineitä kaappeihin pölyttymään vaan ne ovat minulla päivittäisessä käytössä. Jos esine on kestänyt vuosikymmeniä kestää se myös minun käyttöni.

No niin toivotaan että teen tänään hyviä löytöjä ja voin niitä vaikka teille esitellä. Aurinkoista keskiviikkoa.

Rakentelen vasta nyt tätä blogiani pikkuhiljaa, vaikka se on jo vuosia ollut olemassa. Olen miettinyt mihin suuntaan haluan sitä viedä. Olen päätynyt siihen että kirjoitan mistä milloinkin. Haluan kuitenkin avata yhtä ovea hieman enemmän. Lähinnä siitä syystä, että jospa siitä olisi hyötyä jollekkin samankaltaiselle.

Olen siis monisairas tyyppi. Seitsemäntoistavuotiaana alkoi selkäni oireilla ja muistan sen kesän kuin eilisen päivän. Kipu ei ole unohtunut. Meni vuosia että minulla diagnosoitiin selkärankareuma ja tie ei todellakkaan ollut helppo. Vuonna -96 sain ensimmäisen diagnoosin. Lisäksi minulla on ollut muitakin selkäongelmia pieneten tapaturmien vuoksi. Kaikesta tästä kipumäärästä sain lisäksi fibromyalgian ja nyt viimeisenä, tänä syksynä diagnosoitiin crohnin tauti. Kipu on siis tuttu kaveri, lähes elämänkumppani. Vaikka en halua sitä niin ajatella. Oikeastaan en tiedä mitä on olla kivuton. Sellaista ei enää muistissani ole.

Ripottelen aina silloin tällöin tuntemuksia ja ajatuksia myös näistä sairauksista. En niihin ehkä sen ihmeemmin pureudu. Netti on pullollaan sairauksiin liittyviä sivustoja, joista voi faktat tarkistaa. Kertoilen omista kokemuksista ja fiiliksistä jos siltä tuntuu.

Eilinen päivä oli raskas matalapaineen vuoksi. Illalla kuitenkin jaksoin käydä pienellä kävelylenkillä. Olin kovin tyytyväinen tepastellessani vesisateessa. Harvinaista herkkua kun aika usein joudun nykyisin turvautua kyynarsauvan apuun kävellessäni. Nyt oli siis kuitenkin suhteellisen hyvä ilta. Kivuliasta se kävely oli, eikä mitenkään nopeaa, mutta tärkeintä oli että pystyin kävellä. Illalla sitten vähän venyttelin ja tein omat Pilatesharjoitteet.

Nukkumaan mennessä kuitenkin jalkoja pakotti, että jouduin ottaa särkylääkkeen. Joskus joku kysyy että miltä se pakotus tuntuu. Eilen se tuntui siltä, että joku repii irti lihaksiani käsin. Lisäksi niveliä koverretaan lusikalla jonka etureuna on hiottu sahalaitaiseksi. Siltä tuntui eilen. Kaikesta kivusta huolimatta minua nauratti itselleni. Joskus paras tapa suhtautua on huumori. Sitä on jotenkin koominen hahmo, jos katsoo itseään ulkopuolelta. Omituista liikehdintää, omituisia juttuja.

Olin jo mennyt sänkyyn nukkumaan, olin laittanut tavalliset lahkeelliset yöhousut jalkaan. Kieriskelin ja pyöriskelin sängyssä. Jalkoja särki, iho oli arka joka puolelta. Tuntui että housut hankaa ja tuottaa kipua. Minun oli pakko nousta sängystä ja laitoin jalkaan urheilukerraston housut jotka myötäilee ihoa. Näin sain unenpäästä kiinni. On ihan käsittämätöntä miten iho voi joskus olla todella kipeä.

Aamulla heräsin siihen että alaselkä niin kipeä ettei voinut asentoa vaihtaa. Ketterällä kierähdystekniikalla, joka on siis sellainen, että hiljaa pyöritän itseni sängyn reunalle ja siitä tiputan jalat ensin lattialle. Sitten pikkuhiljaa hilaan ylävartalon pystyyn. Kätevää. Aamukahvia koneeseen ja pienet aamuvenyttelyt. Siitä se päivä lähti käyntiin. Ja tästäkin tulee ihan hyvä päivä.

Oikeastaan nyt on sellainen olo, vetäis vaan peiton korvien yli ja nukkuisi tai torkkuisi siellä pimeässä lämmössä koko päivän. Matalapaine iskee Suomen ylle ja myös minun ylleni. Pää on painava, ajatus ei kulje. Jokainen lihas kropassani särkee. Jokainen hermo on pingottunut aistivalppaaksi, yli-innokkaaksi reagoimaan pieneenkin ärsytykseen. Päivä jolloin on parempi vain antaa olla.

Siitä huolimatta heräsin seitsemältä, tiesin mitä päivä tuo tullessaan ja juuri herättyäni jaksoin vähän imuroida, pyyhkiä pölyjä ja huitaista lattiaa kostealla. Ei se ole itsestään selvää että jaksan tuollaista milloin vain. Nyt tein, kun kokemuksesta tiedän, että matalapaineen jatkuessa tilanteeni voi pahentua ja sitten en tee moneen päivään mitään.

Joku saattaa ajatella että miksi sairaana pitää väkisten siivota. No asiahan on niin, että vietän viidettä kuukautta sairaslomalla. Jos olisin koko viisi kuukautta siivoamatta, hukkuisin likaan. Eli siivoan silloin kun pystyn ja jaksan. Joskus teen vain jonkun yhden pikku jutun, pyyhin pölyt. Toisena päivänä toisen. Näin se etenee. En tänäänkään siistinyt kuin alakertaa. Eli pala kerrallaan.

Yritän muutenkin pitää rutiineja yllä, pikkuhomma päivässä. Vaikka joskus se jää siihen että täytän ja tyhjään pyykkikoneen, olen iloinen että pystyin ja jaksoin. Koska olen työorientoitunut ihminen, tarvitsen näitä tuntemuksia. Tunteen siitä, että tänäänkin tein jotain hyödyllistä. Olen ajat sitten luovuttanut sen suhteen itseni kanssa. Stressaannun jos en saa päivittäin jotain pientä tehdyksi. Se on mielestäni ihan ok, olen sellainen. Toiselle sopii toisenlainen asia ja tyyli, minulle sopii tällainen.

Mielestäni tärkeintä pitkilläkin sairaslomilla on se, että on aktiivinen niissä puitteissa kuin voi ja jaksaa. Tuskin se kenenkään terveydelle on hyväksi, että päivät pitkät maataan sohvassa tai sängyssä voivottelemassa omaa tilaa. Liikaa ei saa yrittää. Siihenkin sorrun joskus. Kyllästyttää kun ei voi eikä kykene. Sitten vain itkettää ja surettaa. Mieluummin niin päin että hallitusti tekee vähän, ja saa siitä hyvänolon tunteen. Mutta tämä onkin taito mitä opettelen läpi elämän. Vaikea oppia.

Maatuska

Jokainen varmasti muistaa jo lapsuudesta taikanuken, jonka sisältä putkahtaa aina uusi ja uusi nukke, toinen toistaan vähän pienempi. Pinnalta aina kauniisti kuvioitu. Olen aina pitänyt maatuskoista. Jo lapsena minua viehätti niiden kuviointi ja oli hauska laittaa pieniä nukkeja riviin.

Edelleen pidän tästä omituisesta nukesta. Pariton määrä sisäkkäin olevia nukkeja symboloi mm. jatkuvuuttaa. Minua kiehtoo nukessa juuri tämä jatkuvuus. Olen seitsemäntoista vuotiaasta taistellut kipusairauden/sairauksien kanssa ja jotenkin kaikissa vaikeuksissa se elämän jatkuvuus on ollut se kantava voima. Ehkä jokainen vaikea kipunotkahdus kutistaa, mutta silti sieltä sisältä löytyy se sama minä. Ehkä vähän pienempänä, mutta sitäkin pippurisempana. Sellaisena haluan itseni nähdä. Uudestisyntyvänä, aina uudestaan ja uudestaan kaikesta huolimatta jaksaa nousta ja jatkaa. Siihenhän se elämä perustuu. Olen maatuska. Päällynen ei paljasta mitä sisin kätkee. Monesti on vain helpompi olla hiljaa ja kätkeä tuska sisälleen. Työssä joudun usein hymyillä vaikka sisin huutaa ja itkee. Tänään on ollut kivun kanssa huono päivä, mutta minun ei ole tarvinnut olla muuta kuin minä. Olen saanut itkeä ja levätä. Se on kuin raikas kevätsade joka puhdistaa. Jaksan taas maatuskan elämää.

Syksyinen viikonloppu piristyy kummasti kun hiuksiin asettelee kauniin hiuskorun. Pois turha vaatimattomuus ja nättiä ylle. Vähän värejä niin olemus herää henkiin ihan toisella tapaa. On helppo raahustaa hartiat lysyssä jos päällä on pelkkää harmaata tai mustaa. Jos ei halua pukeutua riikinkukon tavoin, voi maustaa pienellä ripauksella värejä. Kaunis koru kelpaa tähän tarkoitukseen.

Hiuskorussa ihania Lucitekukkia ja tämä kyllä käy sekä arkeen että juhlaankin.

Olen ihmetellyt miksi suomalaiset käyttää talvella lähes pelkästään mustia tai harmaita takkeja. Niin masentavaa. Viime talvena tosin tajusin mistä se johtuu. Kiertelin kaupassa etsimässä kivaa takkia ja totesin että tarjonta on suurelta osin näissä väreissä. Jotain poikkeuksia onneksi on. No päädyin itse mustaan villakankaiseen takkiin, eli en ole ihan puheitteni mittainen. Mutta on minulla aniliininpunaista ja valkoista talvitakkia niiden mustien vaihteluksi.

Minä laitan huomenna ruskeaa ylle, se on viikonloppu ja polku vie metsälle. Siellä naamioituminen on parempi kuin erottuminen. Ehkä ihminen valitsee tuttua ja turvallista värimaailmaa juuri siitä syystä. Ei haluta erottua massasta, ei haluta olla yksilöitä. Vai pelottaako se että joku katsoo, mitähän tuo minusta ajattelee..niin niin..en jatka pidempään tätä ajatuksen juoksua. Jokaiselle varmasti tuttua. Jos elettäis tämä viikonloppu itseä varten, miettimättä mitä muut ajattelee. Levätään jos on levon tarve, harrastetaan jos siltä tuntuu.

Voimavarojen tankkausta

Tuli mieleen, että mitä ovat asiat joista ihminen ammentaa voimavaroja kun eniten tarvitsee. Pahoissa vastoinkäymisissä niitä tarvitaan useita, joskus riittää pieni pako todellisuudesta haaveissa ja ajatuksissa. Olen matkustellut muuallakin kuin Suomessa, mutta silti minulle se, ehkä rakkain matkakohde on Suomen Lappi. Siellä on jotain taianomaista. Lappi on minulle paikka mihin ajatuksissa kuljen, jos haluan vapautusta tästä hetkestä. Monesti olen miettinyt, että mikä Lapista tekee sellaisen sieluni maiseman. En tiedä, siihen voi olla useita syitä. Rakkaus luontoon on varmaan se suurin. Mittaamattomat aavat alueet, hiljaisuus, rauha. Tunturissa katse ei pysähdy. Näkee kauas, on vapaa. Henki kulkee..

Kesällä kävin Lapissa, samalla myös pitkästä pitkästä aikaa Kirkkoniemessä. Jokainen joka on ajanut Kaamasentien Kirkkoniemeen tietää että matka on pitkä. Olen kuitenkin sitä mieltä että se matka jokaisen kannattaisi kerran elämässä tehdä. Norjan puolella vuonot ovat upeat ja Kirkkoniemessä on omanlaista viehätystään. Kaamasentie, se laulusta kuuluisa, on välillä jopa tylsä. Silti se tylsyys ei ole tappavaa, Sevetin baarissa kahvit ja matka voi jatkua. Rajakaupasta kannattaa ostaa grillikylkeä ja pysähtyä syömään sormin tätä herkkua johonkin tienvarren levikkeelle mistä näkee..niin mitä, vaikka tämän.

Viimekesältä kuva Varanginvuonolta ja siihen on hyvä ajatuksissa hetkeksi istahtaa kivelle. Kun sulkee silmät voi melkein tuntea, kuinka suolalta tuoksuva merituuli heiluttelee hiuksia ja aurinko lämmittää poskea. Hetki haaveilua ja taas päivä kulkee paremmin.

Ensilumenpäivä

Täällä satoi se ensilumi. Sitä odottaa ja inhoaa. Valaiseehan lumi luontoa ja ympäristöä, mutta jotenkin se konkretisoi sen, että kesä on tällä kertaa ohitse, kunnes taas uusi kevät koittaa talven jälkeen.

Nyt minua ahdistaa ajatus pitkästä kylmästä talvesta. Rakastan hiihtämistä ja tiedän että ensitalvena en ehkä voi hiihtää. Ei pidä masentua, onhan talvessa paljon hyvääkin. Meille ainutlaatuinen vuodenaika, jota ehkä pitäisi arvostaa. Varata kynttilöitä, paljon glögiä, laittaa jouluvaloja vaikka ei vielä joulunaika. Omaksi ja muiden iloksi valoa pimeyteen. Toisaalta pitkä talvi antaa myös mahdollisuuden olla jurottaa. Elää hissua elämää, lukea kirjoja, nauttia takkatulesta ja lasista hyvää punaviiniä.

Tällaisia mietteitä tänään. En ole vielä päättänyt pidänkö siitä että talvi tulee, vai alanko inhota ajatusta. Ehkä kuitenkin on parempi kallistaa vaakakuppi pitämisen kannalle, muuten on aika pitkät kuukaudet edessä. Mukavaa ensilumenpäivää kaikille.